Totuus ja oikeudenmukaisuus ovat ikiaikaisia ihmisyyden kysymyksiä. Yhteiskunnan instituutioista niihin keskittyvät erityisesti oikeuslaitos, tiede, tiedotusvälineet ja kirjallisuus.

Valtioiden perustuslaeissa annetaan oikeuden lopullinen ratkaisuvalta tuomioistuimille. Sivistysyhteiskunnissa ei silti pidä uskoa totuuden ja oikeuden monopolia niille ottaen huomioon, millaista tuomareiden päättely, todistusaineiston käyttö ja näytön arviointi usein on.

Tuomioistuinratkaisujen perustelut vilisevät loogisia ristiriitoja, joilla reputtaisi jo logiikan alkeiskurssilla. Oikeuslaitoksen heikkoudet seuraavat toiseksi siitä todistelu- ja päättelytapaan sisäänrakennetusta lähtökohdasta, että tuomari valitsee harkintavaltansa pohjalta, mihin todisteluun hän viittaa. Vaikka kaikki näyttö pitää periaatteessa arvioida, tuomarin ei tarvitse kertoa päätöksiä tehdessään, mitä aineistoa hän on jättänyt huomiotta ja miksi hän ei luota siihen.

Toisin kuin oikeuslaitoksessa kaiken tieteen perustana on paitsi päättelyn loogisuus myös todistelun läpinäkyvyys. Kun tutkimustuloksiin vedoten esitetään jotakin senhetkiseksi totuudeksi, ulkopuolisella pitää olla mahdollisuus tarkistaa ja arvioida paitsi todistusaineisto myös se, kuinka tuloksiin on aineiston pohjalta tultu. Kun sitten on saatu uutta aineistoa ja aikaisemman päättelyn heikkous paljastuu, tiede on määritelmällisesti valmis itseoikaisuun, avautuu uudelle totuudelle.

Tieteisuskoa horjuttaa kuitenkin tutkimuksen tarkoitushakuinen käyttö. Siksi avoimella tiedonvälityksellä, medialla, on kansalaisten kannalta ensiarvoisen tärkeä rooli. Parhaimmillaan ne pystyvät vartioimaan oikeuslaitoksen mielivaltaa ja kyseenalaisten tieteellisten ”totuuksien” esittämistä.

Paradoksaalista kyllä kirjallisuus, kuvittelua kokemukseen nivova kerronta pääsee silti parhaimmillaan lähemmäksi totuutta kuin mikään ihmistiede tai tiedotusväline koskaan – puhumattakaan oikeuslaitoksesta, jonka ymmärrystraditio estää sitä kurkottamasta syyllinen/syytön- ja yksi oikeassa/toinen väärässä- päätelmien ja yhden oikean ratkaisun hakemisen yli. Vain suurista kirjailijoista on helppo sanoa, että he ovat pyrkineet tinkimättömästi totuuteen.

Sivistysyhteiskunnassa kukoistava kirjallisuus auttaa myös muistamaan, että totuus ja oikeudenmukaisuus ovat lopulta ihmisen sisimmässä. Kirjallisuus onkin yhteiskunnallisen oikeudentunnon ja ihmisten omantunnon välttämätöntä ravintoa.

Yhteiskunnassa tarvitaan silti aina oikeuslaitos, sen rajoituksista huolimatta, tuomitsemaan normien rikkomisesta ja järjestämään ihmisten välisiä oikeussuhteita. Mutta jos se ei ole toimiva eikä turvaa puolueetonta oikeudenkäyntiä, vapaa tiedonvälitys, kulttuuri ja kansalaisten oikeustajun ilmaukset muodostuvat ainoaksi suojaksi mielivallan musertavaa voimaa vastaan.

Erottamattomat tuomarit valvonnan ulottumattomissa

Satavuotisen tasavallan juhlapuheissa ylistetään demokratiaamme, ja sen perustana olevaa oikeusvaltiota, vankaksi. Kansalaisten näkökulmasta todellisuus on kuitenkin usein toisenlainen. Monet oikeuslaitoksen kanssa tekemisiin joutuneet ihmiset kokevat, että sen ratkaisut ovat kuin lottoa, ja heidän perustuslaillisia oikeuksiaan ja kansainvälissä sopimuksissa taattuja ihmisoikeuksia loukataan räikeästi. Eikä tällöin ole kysymys vain kansalaisten subjektiivisesta kokemuksesta, vaan oikeusjärjestelmämme toistuvista epäonnistumisista puolueettoman oikeudenkäynnin järjestämisessä. Suomen Euroopan ihmisoikeustuomioistuimelta (EIT) saamat tuomiot kertovat tästä karua kieltään.

EIT:n tuomiot ovat lisäksi vain jäävuoren huippu. Piittaamattomuus siitä, että kansalaisella on oikeus perehtyä häntä vastaan esitettyyn näyttöön, esittää siitä oma todistelunsa ja saada perusteltu lainmukainen ratkaisu, ei esiintyne laajemmin rikosprosesseissa. Oikeusmurhia tapahtuu enemmän siviilioikeuden puolella, koska yksi virkatuomari saa siellä usein ratkaista asian ja aiheuttaa lopullisen vahingon ihmisille.

Toki me kaikki epäonnistumme joskus, ja väärämielisiin tekoihinkin pitää suhtautua armolla ja anteeksiannolla ainakin silloin, jos ihminen tuntee syyllisyyttä ja pyytää anteeksi. Näin ei kuitenkaan voida suhtautua tehtävissään epäonnistuviin ja piittaamattomuutta ihmisoikeuksista osoittaviin viranomaisiin. Suorastaan oikeusvaltion rapautumisesta on kysymys, jos laiminlyöntien ja mielivaltaisten menettelyjen voidaan epäillä liittyvän korruptioon.

Ongelmat kärjistyvät, kun oikeusjärjestelmä ei takaa aitoa oikaisukäsittelyä eikä tuomareiden valvontaa. Suomi saa komeilla rehellisyys- ja korruptiotilastojen kärjessä, vaikka maassa jaetaan paljon sattumaoikeutta. Oikeusmurhia tapahtuu, kun oikeusjärjestelmä suvaitsee mielivaltaa tai pahimmillaan alistuu välineeksi epäeettisessä toiminnassa, jossa jotkut ihmiset ovat valmiita hankkimaan etuja ja sielunvammoja itselleen loukkaamalla toisten oikeuksia. Tapaukset ovat erityisen häpeällisiä siksi, että ne kohdistuvat ihmisiin, joita ei ole syytä epäillä saatikka tuomita mistään.

Kun ihmiset epäonnistuvat, oikeusvaltiossa tuomioistuinten pitää antaa heille ratkaisu myös keskinäisiin oikeussuhteisiin mutta niiden ei pitäisi suosia epäeettistä, aggressiivista asianajobisnestä, palkita riitelystä ja kannustaa ratkaisuillaan oikeuden vahvistamien sopimusten tai päätösten rikkomiseen, vilppiin ja rikoksiin puolustuskyvyttömien yhteiskunnan jäsenten kustannuksella. Monien siviiliasioiden käsittelyn aineisto viittaa kuitenkin päinvastaiseen toimintalogiikkaan.

Viimesijainen vastuu siitä, että kansalaisten oikeutta puolueettomaan oikeudenkäyntiin ja muita ihmisoikeuksia loukataan Suomessa, on perustuslain 10 luvun perusteella oikeuslaitosta ja virkamiesten toimintaa valvovalla valtioneuvoston oikeuskanslerilla (OKV) ja eduskunnan oikeusasiamiehellä (EO). Järjestelmät eivät kuitenkaan ole tehtäviensä tasalla. Ne kertovat kotisivuillaan selvittävänsä kanteluissa osoitetut puutteet tuomareiden ja virkamiesten toiminnassa, mutta vastauksista voi selvästi päätellä, että vaikeimmat ja rankaisemista edellyttävät asiat jätetään ”harkintavallan” puitteissa usein selvittämättä. Ainakin vastaaminen hankaliin, tutkintaa edellyttäviin kysymyksiin, kierretään.

Oikeusmurhan patologia

Oikeusmurha tapahtuu Suomessa OKV:n ja EO:n silmien alla mm. seuraavasti (reaalinen oikeustapaus).

Oikeussuhteissaan riita-asian vastaajaksi joutuva henkilö saa kantajan kirjelmistä lukeakseen itseensä kohdistuvia keksittyjä väitteitä, jotka ovat kuin suora kopio ”törkyjuridiikan” käsikirjasta. Kun vastaaja uskoo väitteiden kaatuvan omaan mahdottomuuteensa, ja myös viranomaisten asiakirjat oikeudelle osoittavat täysin päinvastaista kuin kantajan kirjelmät, vastaaja uskoo asialliseen oikeuskäsittelyyn ja valmistautuu todistelemaan vain kirjelmissä esitettyjen väitteiden perättömyyttä.

Käräjäpäivänä käy kuitenkin ilmi jo valmisteluosuudessa, että kantajan asiamies ja hänen entiseksi asianajajakollegakseen aiemmin mainitseman käräjätuomarin käsitykset käyvät yksiin kaikessa oleellisessa. Nauhoitteesta voi todeta, että asianajaja ja käräjätuomari vuorottelevat ja tukevat toisiaan esittäessään johdattelevia kysymyksiä kantajalle ja tämän todistajille sekä vastaajalle, mutta käräjätuomari lopettaa kyselyn vastaajan todistajien tullessa vuoroon. Lisäksi käräjätuomari keskeyttää ja estää vastaajan asianajajaa esittämästä kysymystä, joka osoittaisi kantajan todistajan kertomuksen keksityksi. Sitä ennen tämä vastaajalle tuntematon todistaja on koettanut luoda vihjailuin mielikuvaa, että vastaajaa on syytä pelätä. Käsityksensä perusteluksi todistaja esittää näköetäisyydeltä tapaamastaan vastaajasta, että tällä on jotenkin äkkinäisiä liikkeitä.

Oikeudelle toimitettujen viranomaisasiakirjojen osoittaessa vastaajasta ja ratkaistavasta asiasta täysin päinvastaista kuin kantajan kirjelmissä väitetään, vastaajaan kohdistetaan suullisessa kuulemisessa myös muita uusia, kunnianloukkauksen tunnusmerkistön täyttäviä väitteitä. Kantajan todistajien lausuntojen keskeinen sisältö olisi osoitettavissa keksityksi mm. uusien todistajien kuulemisella, mutta asia käsitellään loppuun kerralla, ja vastaajan täytyy luottaa tilanteessa siihen, että asia ratkaistaan haasteessa todisteluteemoiksi nimettyjä asioita koskevan näytön perusteella.

Ratkaisussa käräjätuomari arvioi kuitenkin viranomaisselvityksen (käsittelemättä sitä mitenkään) pääasiassa vastaajan antamiin tietoihin perustuvaksi, ratkaisee asian kantajan vaatimusten mukaisesti ja perustelee ratkaisunsa kantajan todistajien uusia väitteitä tukevilla kertomuksilla, kirjoittaa perusteluihinsa kiistattoman virheellistä asiatietoa vastaajasta sekä määrää kaikki oikeudenkäyntikulut vastaajan maksettavaksi, vaikka edes kantaja ei ole sitä vaatinut.

Paitsi todisteluteemojen vaihtaminen ja näytön kirjoittaminen omasta päästä myös muut seikat käräjätuomarin toiminnassa viittaavat siihen, että hän oli etukäteen päättänyt asian tai jopa lupauksellaan kannustanut entistä asianajajakollegaansa prosessin aloittamiseen. Hänen menettelyjensä mielivaltaisuus ja ratkaisun perustelujen sekavuus on niin karkeaa, ettei kysymys voi olla huolimattomuudesta.

Käräjätuomarin harkittuun mielivaltaan viittaa myös se, että hän kommentoi suullisessa kuulemisessa sivuttuja asioita erittäin pöyristyttävästi. Käräjätuomari muun muassa puolustaa nykyisin laissa rangaistavaksi määriteltyä toimintaa sillä, että hänkin on aikoinaan joutunut kyseisen toiminnan kohteeksi.

Käräjäoikeuden käsittelyn jälkeen asianosaisten ja hovioikeuden tietoon tulevat viranomaisasiakirjat osoittavat kiistattomasti, että käräjätuomarin viranomaisselvityksestä kirjoittama perustelu on täysin perätön, pelkkä arvelu. Tähän lisänäyttöön luottaen vastaaja pidättäytyy tekemästä poliisille tutkintapyyntöä perättömistä todistajalausunnoista ja viranomaisasiakirjoista ilmenevistä, virkamiehille esitetyistä vastaajan kunniaa törkeästi loukkaavista väitteistä (koska virkamiehille on kerrottu mm. kantajan asianajajan tehneen tautidiagnoosin vastaajasta, on syytä epäillä, että myös asianajaja on syyllistynyt yllytykseen valehdella viranomaiselle).

Vastaaja pidättyy omista kanteista ja luottaa varsinaisen asian pätevään jatkokäsittelyyn myös siitä syystä, että tapausta selvittänyt viranomainen tekee oman hakemuksen hovioikeudelle. Tämä hakemus hylätään kuitenkin käsittelyttä suullisen kuulemisen alussa perustelulla, jonka ydin voidaan kiteyttää seuraavasti: Vaikka viranomaisen hakemus oli tehty vedoten seikkoihin, joiden perusteella asia on lain mukaan ratkaistava, sitä ei voida ottaa käsittelyyn, koska hakemuksessa esitetyt vaatimukset ovat samansuuntaisia kuin muutoksenhakijalla (vastaajalla). Eli loogisesti ajatellen, hovioikeuden kanta siihen, vastaavatko muutoksenhakijan vaatimukset mainittua lain perustetta, on syntynyt ennen asiassa järjestettyä suullista kuulemista. Suullinen kuuleminen on siis alusta lähtien pelkkä farssi.

Hovioikeus pitää käräjätuomarin päätöksen voimassa lukuun ottamatta kosmeettista korjausta ja päätöstä vapauttaa vastaaja kantajan oikeudenkäyntikulujen korvaamisesta. Ratkaisuaan hovioikeus perustelee sen käyttöön tulleesta viranomaisselvityksen aineistosta ja toisen selvityksen tekijän kuulemisesta huolimatta sillä, että selvityksestä ei ole ilmennyt uusia seikkoja. Hovioikeus perustelee ratkaisua lisäksi kantajan asiamiehen uudeksi todistajaksi kutsuman (viransijaisuutta jonkin aikaa hoitaneen) virkamiehen todistajalausunnolla. Viransijainen on asioinut ennen prosessin alkua kantajan ja vastaajan kanssa, mutta tavannut vain edellistä. Lisäksi viranomaisten kirjallinen aineisto osoittaa, että viransijainen on luottanut täysin kantajan ensitapaamisella esittämiin väitteisiin vastaajasta sekä kirjannut ne ja toimintalinjansa heti niiden mukaisesti.

Koska kyseisen virkamiehen todistajalausunto on vastakkainen kirjallisen aineiston (mm. hänen omien sähköpostiviestiensä) kanssa, keskeisissä kohdin täysin perätön sekä vastaajaa leimaava ja loukkaava, hän pyytää poliisitutkintaa asiassa. Tutkintakynnys ylittyy, mutta kihlakunnansyyttäjä päättää jättää syytteen nostamatta vedoten epäillyn lausuntonsa aluksi esittämiin muistamisvaikeuksiin. Kun vastaaja saa sitten kuulla päätöksestä kahden kuukauden kuluttua sitä itse tiedusteltuaan, syyttäjä kehottaa häntä tyytymään päätökseen ja arvioi tutkintapyynnön jo sellaisenaan heikentäneen vastaajan mahdollisuuksia menestyä ko. prosessissa. Tästä huolimatta vastaaja valittaa ratkaisusta mm. sillä perusteella, että esitutkinta on rajoitettu pelkästään epäillyn kuulemiseen ja että lisänäyttö olisi ollut helposti saatavissa kuulustelemalla epäillyn kollegoja tutkintapyynnön mukaisesti.

Esimerkkinä poliisin ja syyttäjän kelvottomasta toiminnasta asian tutkinnassa käy heidän suhtautumisensa viransijaisen kertomukseen vastaajan hänelle lähettämistä sähköpostiviesteistä. Viransijaisen kertomuksia oikeudessa ja kuulustelussa on perusteltua epäillä keksityksi sen vuoksi, että ne ovat täysin ristiriidassa virkamieskollegoiden kertomuksen ja heidän viransijaiselta saamansa kirjallisen aineiston kanssa. Näitä tutkintapyynnössä nimettyjä virkamieskollegoja ei silti kuulla tutkinnassa. Pätevän poliisin olisi pitänyt myös ymmärtää viransijaisen kertomus vastaajan sähköpostiviesteistä valheeksi ja todeta sen tarkempi tutkinta aiheelliseksi jo yksistään sillä perusteella, että viransijainen olisi syyllistynyt vakavaan virkavirheeseen hävittäessään pääosan viesteistä(kuten hän valehtelee tehneensä), jos niitä lähettävä henkilö olisi toiminut hänen kertomuksensa mukaisesti. Kirjallisen aineiston ja virkamieskollegojen kertomuksen kanssa vastakkainen viransijaisen kertomus kirjallisen aineiston hävittämisestä ja vetoaminen viestintäsalaisuuteen kelpasivat kuitenkin poliisille ja syyttäjälle perusteeksi jättää tarkempi tutkinta tekemättä.

Puolitoista vuotta siitä kun vastaaja jätti kantelun kihlakunnan syyttäjän päätöksestä, (apulais)valtakunnansyyttäjä ottaa kannan, että muistivaikeuksien ilmoittamisella voidaan todeta olevan tiettyä vastuuta rajoittava merkitys; tuomioistuin on ilmoituksen perusteella voinut ottaa huomioon sen mahdollisuuden, että kertomukseen liittyy epävarmuustekijöitä. Hän katsoo siten kihlakunnansyyttäjän ratkaisseen asian harkintavaltansa puitteissa (koska epäillyn kollegoja ei kuulla, lisänäyttöä ei tule). Ratkaisun mukaan myöskään virkamiehen muun asiaan liittyvän toiminnan osalta ei ole riittävää näyttöä virka-aseman väärinkäyttämisen tahallisuudesta. Sen sijaan ratkaisun mukaan virkamiehen menettelyä voidaan arvostella huolimattomaksi.

Toisin kuin kihlakunnansyyttäjä (joka kertoo puhelimitse, ettei vastaaja voi nostaa itse kannetta ko. asiassa) valtakunnansyyttäjä toteaa ratkaisussa, että vastaajalla on syyttämättä jättämistä koskevan päätöksen estämättä mahdollisuus ryhtyä itse ajamaan syytettä asiassa. Hän osoittaa ratkaisunsa vastaajalle väärällä etunimellä ja käyttää asiasta kirjoittaessaan väärää nimeä kuin korostaakseen hänkin harkintavaltaansa jaella ratkaisuja löysällä rutiinilla.

Yhtä aikaa em. asian kanssa on prosessissa vastaajan - mm. eräiden virkamiesasiantuntijoiden kannustamana -OKV:lle tekemä kantelu tuomareiden toiminnasta prosessissa. Noin kahden vuoden kuluttua OKV vastaa kanteluun tavanomaisella valikoivalla linjallaan, ottaa kantaa muutamiin asioihin mutta ohittaa tärkeimmät kantelussa viitatut oikeusprosessin puutteet. OKV ei voi vastauksen mukaan puuttua tuomioistuinten harkintavaltansa rajoissa tekemiin ratkaisuihin, eivätkä tuomarit ole ylittäneet ratkaisuissa heille kuuluvaa harkintavaltaansa.

OKV:n vastauksesta ei voi päätellä, onko se arvioinut käräjätuomarin jääviyttä ja puolueettomuutta tai hovioikeuden puheenjohtajan suorittamaa kuulemisen rajoittamista siltä osin, kun hän estää (kuten nauhoitteesta voidaan todeta) vastaajaa esittämästä kantajan ja hänen todistajiensa lausuntojen perättömyyttä osoittavia seikkoja lopettamalla vastaajan asianajajan kysymykset kolmeen ja sallii sen jälkeen kantajan asianajajan esittää vastaajalle 17-18 kysymystä. Sama koskee sitä, että ns. sivuväliintuloa hakeneen viranomaisen edustajien sallitaan olla läsnä kuulemisessa, mutta heidän edellytetään rajaavan lausuntonsa pelkästään työprosessiinsa, ja että päätökseen on kirjoitettu väärä tieto heidän kuulemisestaan. OKV ei vastaa myöskään siihen kantelun kohtaan, jossa kerrotaan puheenjohtajan - ilmeisesti näiden virkamiesten läsnäolon provosoimana – syyllistymisestä törkeään kielenkäyttöön istunnon alussa. OKV toteaa vain, että käsittelyajan rajoittamisessa on kysymys pääkäsittelyn ulkoisen kulun järjestämisestä ja puheenjohtajalle kuuluvasta muodollisesta prosessinjohdosta.

Hovioikeuden puheenjohtajan kielenkäytöstä on kantelussa mainittu mm. hänen ilmoituksensa käsittelyn alussa, että vahtimestarit ja tarvittaessa poliisi tulevat kyllä teidät poistamaan oikeussalista, jos kuuleminen ei suju aikataulussa. Tuomarin alkupuheenvuoroa ei ole nauhoilla. Niinpä asiaa selvitettäessä olisi voinut tulla OKV:n harkittavaksi vastakkain kolmen ukkotuomarin muistikuvat ja kahden naisvirkamiehen, kahden naisjuristin ja vastaajan muistikuva (kantajalla ja hänen miesasianajajallaan olisi ehkä myös ollut joku kuva asiasta). Tällainen sana vastaan sana- asetelma olisi ollut OKV:lle niin kiusallinen, että se katsoi parhaaksi jättää tuomarin toiminnan selvittämisen sikseen.

Edes valtakunnansyyttäjän huolimattomuudesta moittima virkamies ei saa OKV:lta moitteita, vaikka hänen toimintansa saattaminen tutkintaan on mainittu kantelussa.

Rajaton harkintavalta oikeuttaa mielivallan

OKV:n linjaa tapauksessa voidaan lukea niin, että tuomareiden harkintavallassa on riistää vastaajaksi haastetulta oikeus tulla kuulluksi oikeudessa esitetyistä uusista – kanteen todisteluteemoista poikkeavista - häntä koskevista väitteistä. Linjaus on erityisen tärkeä siksi, että asia on ratkaistu näillä uusilla aiheilla. Tuomareille suodaan siis harkintavalta päättää asia perusteluilla, joiden sisällön vastaaja tietää valheelliseksi mutta ei saa mahdollisuutta sitä missään vaiheessa osoittaa, ja perusteluilla, jotka osoittautuvat muun myöhemmin esiin tulevan aineiston valossa kestämättömiksi ja antavat aihetta rikosepäilyyn.

OKV toteaa käsityksensä tueksi vain ykskantaan, että oikeus on kuitenkin perustellut ratkaisunsa. Onko siis ymmärrettävä niin, että riittää kun on yrittänyt perustella? Tuomarille jää näin harkintavalta myös kirjata päätökseen vastaajan kunniaa loukkaavia valheellisia väitteitä ilman että prosessissa on tarpeen korjata niitä edes sen jälkeen, kun valtakunnansyyttäjä on todennut perustelun lähteeksi todistajan huonon muistin ja arvioinut tämän toimineen huolimattomasti virkamiehenä mm. vastaajan kanssa asioidessaan. Näin tuomarit voivat rajoituksitta leimata oikeuteen haastettuja kansalaisia loppuiäksi ja päättää samalla muiden, puolustuskyvyttömien, ihmisten elämänkohtalosta katteettomien arvelujen nojalla.

Ratkaisulinjassa on tärkeätä lisäksi huomata se, että asioihin pintapuolisesti perehtyvät ja sattumanvaraisesti niitä ratkaisevat tuomarit saavat OKV:n ratkaisun pohjalta oikeuden leimata virkamiehiä, jotka tekevät työnsä tunnollisesti, työmoraaliltaan kelvottomiksi. Kun tuomari toteaa selvityksen, joka virkamiesten pitää lain mukaan tehdä tasapuolisesti osallisia kuullen, yhtä osallista kuullen tehdyksi, olisi virkamiesetiikan säilymisen kannalta tärkeätä, että väite perusteltaisiin asiakirjoista ilmenevillä tai suullisessa kuulemisessa esitetyillä seikoilla. Pelkän tuomarin arvelun ei pitäisi riittää – erityisesti sen jälkeen, kun on voitu todeta hänen ja toisen osapuolen asianajajan yhteistyö ja nauhoista ilmenevä puolueellinen toiminta suullisessa kuulemisessa.

Kuvattu ja muut samantyyppiset oikeusfarssit osoittavat, että lainkäytön ja sen ylimmän valvonnan ratkaisut ovat siirtämässä vastuun kansalaisten perus- ja ihmisoikeuksien toteutumisesta kansalaisille itselleen. Puolueettoman oikeudenkäynnin saadakseen kansalaisen tulisi heti perättömiä väitteitä todistajilta kuultuaan ja virheellistä virkatyötä havaittuaan tehdä tutkintapyyntö poliisille, ja kun poliisi tutkii epäilyn hutiloiden ja syyttäjä ei katso olevan riittävää näyttöä syytteelle, kansalaisen tulisi ryhtyä heti itse ajamaan syytettä.

Esimerkiksi kuvatussa tapauksessa vastaajan olisi ollut mahdollista ajaa syytteitä useita henkilöitä kohtaan todennäköisellä menestyksellä, jos olisi katsonut sen tarpeelliseksi ja oikeaksi voimavarojensa käytöksi. Näin voi arvioida ainakin sillä edellytyksellä, että prosesseissa olisi lopulta huolehdittu perustuslain toteutumisesta; perustuslaissa todetaan julkisen vallan velvollisuudeksi turvata perusoikeuksien ja ihmisoikeuksien toteutuminen (22 §) sekä niihin kuuluva mielivallan kielto ja samankaltainen kohtelu samanlaisissa tapauksissa, kuten eduskunnalle annetussa hallituksen esityksessä täsmennettiin perustuslain 6 §:n kansalaisten yhdenvertaisuus- periaatteen sisältöä.

Vastuu ihmisoikeuksien toteutumisesta siirtyy Suomessa kansalaisten oman prosessoinnin suuntaan ennen kaikkea laillisuusvalvonnan sattumanvaraisuuden vuoksi. Luottamus oikeuskansleriin romahti kansalaisten silmissä, kun tämä ei nähnyt aihetta nostaa syytettä ministeri Kauko Juhantaloa vastaan omien lainojen ja pankkitukiasioiden ”koplauksesta”; syytteen ajamisesta valtakunnanoikeudessa päätti myöhemmin eduskunta Sauli Niinistön johtaman perustuslakivaliokunnan ehdotuksesta.

Monien kansalaisten käsitystä, että laillisuuden ja lainkäytön ylimmät valvojat suojelevat myös tuomareita ja virkamiehiä joutumasta vastuuseen virheistä ja väärinkäytöksistä ja myötävaikuttavat näin kansalaisten perusoikeuksien polkemiseen, saa tukea OKV:n ja EO:n viime vuosien ratkaisujen linjasta, joka voidaan karrikoiden kuvata seuraavasti: Tutkittavaksi otetaan usein perus- ja ihmisoikeuksien kannalta vähäisiä mutta runsaasti julkista huomiota saavia asioita samalla, kun varotaan puuttumasta hankaliin oikeusturvan puutteisiin.

Lautamies pannaan syytteeseen, mutta virkatuomarit saavat sumplata asioita puolueettoman oikeudenkäynnin periaatetta loukaten tai ajella rattijuoppona pelkäämättä virkansa menettämistä. Valvojat lähtevät myös liikkeelle aktiiviseen tiedotukseen turvautuen, kun kirjasto on poistanut turkistarhausnäyttelyn tiloistaan (OKV) tai kun saavat tietää (EO), että seurakuntayhtymä lähettää ilmaisjakeluna joka kotiin Vantaan Lauri- lehteä.

Vastatodisteeksi voidaan tietysti heittää, että viimeksi mainitun ratkaisun tehnyt eduskunnan apulaisoikeusasiamies antoi viime elokuussa huomautuksen Helsingin käräjäoikeuden tuomarille epäasiallisesta käytöksestä tai että eräs asianosainen sai pakotettua viime marraskuussa salaisen nauhoituksen avulla laamannin vaihtamaan puolueellisesti toimivan tuomarin. Ratkaisut vahvistavat kuitenkin poikkeuksina vain valvonnan sattumanvaraisuutta.

On toki oikein antaa tuomarille huomautus siitä, että hän estää syytetyn avustajaa toistamasta yhtä kysymystä ja esittää asiamiehelle hermostuneena nauhoille joksikin aikaa jäävän, loukkaavan kehotuksen pohtia ammatinvaihtoa. Mutta on muistettava, että OKV pitää samaan aikaan tuomarin harkintavaltaan kuuluvana kirjoittaa ikuisiin perusteluihinsa oikeuteen haastetusta henkilöstä valheellisia ja rikosepäilyyn aihetta antavia väitteitä sekä sallii kirjoittaa tunnollisten virkamiesten työstä arvion, joka edellyttäisi OKV:lta tai EO:lta vähintäänkin huomautusta ko. virkamiehille, jos tuomarin väite olisi tosi.

Jos ratkaisuista koettaa löytää yhteisen logiikan, se pelkistyy päätelmään, että tuomari saa kirjoitella kansalaisesta harkintavaltansa nojalla melkein mitä tahansa ja sallia asia- ja virkamiehen loukata kansalaisen kunniaa väittein joita ei edes yritetä todistaa, leimata nuhteettomia virkamiehiä perusteetta ja ratkaista asian kohteena olevien ihmisoikeuksia rajoittaen, kunhan tekee sen vain hermostumatta. Tuomari voi myös huoletta käyttää epäasiallista kieltä varmistamalla, että siitä ei jää todistetta nauhalle. Muiden sanaa OKV ei edes halua kuulla.

Oikeusvaltion eroosio on saanut edetä siksi, että Suomessa puhutaan ihmisoikeuksista maailmoja syleillen ja unohdetaan jokamiehen ja -naisen ihmisoikeudet. Oikeusturvaa voidaan loukata ”isohaliyhteiskunnan” kovaäänisen mutta löperön ihmisoikeuspuheen taustahälyssä myös siksi, että rikokset eivät tule usein edes oikeuslaitoksen näkökenttään. Kun valtakunnansyyttäjä toruu julkisissa esiintymisissään kansalaisia turhasta valittamisesta ja opastaa tyytymään poliisin, syyttäjän ja alioikeuksien tekemiin ratkaisuihin, oikeudenkäyttö siirtyy yhä alemmaksi ja muuttuu mielivaltaisemmaksi.

Oikeusjärjestelmän toimintaa seuratessa mieleeni onkin palannut Nobel-kirjailija Albert Camus, joka kuvaa romaanissaan Putoaminen katumuksentekijä-tuomariksi itseään nimittävää entistä pariisilaista asianajaja Jean-Baptiste Clamencea. Romaanihenkilö pitää monologiaan amsterdamilaisessa merimieskapakassa geneverin turvin ja huipentaa tilityksensä mm. seuraavasti:
s. 29 "Ammattini onneksi tyydytti tätä vetoani kohti korkeuksia. Se vapautti minut kaikesta katkeruudesta lähimmäisiäni kohtaan, joille tein palveluksia jäämättä itse heille koskaan mitään velkaa. Se sijoitti minut yläpuolelle tuomarin, jota minä vuorostani tuomitsin, ja yläpuolelle syytetyn, jonka pakotin kiitollisuuteen. Ajatelkaahan tarkkaan, mitä se merkitsee: minun ei tarvinnut pelätä minkäänlaista rangaistusta. Minun ei tarvinnut välittää mistään tuomioista, eivät ne minua koskeneet. Enhän ollut itse oikeussalin lavallakaan, vaan jossakin kulissien katonrajassa, samassa paikassa kuin ne jumalat, jotka silloin tällöin lasketaan jonkinlaisen koneiston avulla alas näyttämölle vaikuttamaan tapausten kulkuun ja antamaan sille sisältöä ja merkitystä. Korkeuksissa eläminenhän se sittenkin loppujen lopuksi on ainoa keino pysyä näkyvissä ja kerätä mahdollisimman suurten joukkojen suosionosoituksia."

…ja s. 124-125: "Tiedättekö esimerkiksi, mitä varten hänet ristiinnaulittiin, se niin, jota te ehkä nyt juuri ajattelette? Niin no, olihan siihen kyllä monenlaisiakin syitä. Kyllä ihmisen tappamiseen aina syitä on. Päinvastoin on mahdotonta näyttää toteen, että hänellä olisi elämisen oikeus. Siitä johtuu, että rikokselle aina löytyy asianajaja, mutta viattomuudelle harvoin. Niiden syiden lisäksi, joita meille nyt kaksi tuhatta vuotta niin erinomaisen hyvin on selitetty, oli kuitenkin vielä yksi sangen painava syy tähän hirvittävään kuolemaan. Enkä minä käsitä, miksi se niin huolellisesti salataan. Hän tiesi itse, ettei ollut aivan viaton, ja se on todellinen syy. Tosin hänen tunnollaan ei ollut sitä rikosta, josta häntä syytettiin, mutta hän oli syypää muihin, joskin oli niistä tietämätön. Vai oliko? Olihan hän tapauksien polttopisteessä; hänen oli varmasti täytynyt kuulla eräästä viattomien lasten verilöylystä. Eivätkö Juudean lapset, jotka surmattiin, sillä aikaa kun hänen vanhempansa kuljettivat häntä turvaan, kuolleet juuri hänen tähtensä?"

… ja s. 126: "Niin, tässä maailmassa voi käydä sotaa, matkia rakkautta, kiduttaa lähimmäisiään, rehennellä sanomalehdissä tai yksinkertaisesti vain sukkaa kutoen puhua pahaa naapureistaan."

…ja s. 130: "Suurin kidutus ihmiselle on se, että hänet tuomitaan laitta. Se on kuitenkin meidän osamme. Kun tuomareilta puuttuvat luonnolliset jarrut ja suitset, he laskettavat sattuman varassa kahta vertaa hurjempaa vauhtia. Silloin ei auta muu kuin yrittää ehättää heidän edelleen. Ja siitä syntyy sitten yleinen mylläkkä. Profeettojen ja parantajien luku paisuu, ja kukin heistä rientää tarjoamaan avuksi jonkin lain tai moitteettoman järjestelmän, ennen kuin maa autioituu. Onneksi minä olen ehtinyt. Minä olen loppu ja alku, minä ilmoitan teille lain. Lyhyesti, minä olen katumuksentekijä-tuomari."

Kirjailijan ironia huojentaa varmaan monen oikeusmurhan uhrin mieltä, mutta meidän ei silti pidä tuudittautua uskoon, että oikeusmurhat loppuvat katumuksentekijä-tuomareiden käydessä esiin ja syyllisyydentunnon voittaessa oman edun, mukavuudenhalun ja piittaamattomuuden. Elämä on liian lyhyt ja puolustuskyvyttömille uhreille liian kallis myös siihen, että käyttäisimme voimavaramme syytteiden ajamiseen ja EIT:stä oikeuden odotteluun, kun kansallinen oikeusjärjestelmä epäonnistuu. Arjen ihmisoikeuksia voi ja pitää puolustaa myös rakkaudella, välittämisellä ja henkilökohtaisella vastarinnalla. Oikeusturvan ja siitä vastaavien viranomaisten valvonnan parantaminen on kuitenkin poliittinen – kansalaisten oikeudentunnosta voimansa saava – prosessi. Isohaliyhteiskunnassa etenevä oikeusvaltion eroosio pitää pysäyttää – Suomessa!

Pentti Puoskari

Jälkikirjoitus elokuu 2007:

Ylimpien ”oikeuden palvelijoiden” linja on tehnyt kuvatussa tapauksessa mahdolliseksi siirtyä jälkien peittelyn varmistamiseen. Virkamies, joka valehdeltuaan viranomaistutkinnassa välttyi tarkemmalta tutkinnalta poliisin ja syyttäjän pidättäytyessä äärimmäisen yksinkertaisesta tutkintatehtävästä ja jota syyttäjä tyytyi moittimaan vain huolimattomuudesta, on hakeutunut sittemmin samaan virka-asemaan kuin hän oli ”huolimattomuuden” viransijaisena tehdessään. Näin ollen teon kohteeksi joutuneiden on turha toivoa laillisten oikeuksiensa toteutumista jatkossakaan – ilman erillisiä prosesseja oikeuksiensa valvomiseksi.