Monet eduskuntavaaliehdokkaat ovat kertoneet lehdissä, että he nollaavat tilanteen ja jatkavat sitten täydellä höyryllä eteenpäin. Minulle nollaaminen on kuitenkin aina ollut käsite, joka saa kuulostamaan vaikeat asiat liian helpoilta. Näin ajattelen myös nyt pohdittuani käytyjen vaalien opetuksia ja tulevaa toimintaani. Otan vauhtia kaukaa.

Sukupuolten tasa-arvosta keskusteltiin paljon 80- luvulla, kun toimin sihteerinä Kalevi Sorsan johtamassa SDP:n ohjelmatoimikunnassa. Opin silloin iskulauseen henkilökohtainen on poliittista ja toimittelin sitä koskevia, feministijäsenten ehdottelemia, lauseita teksteihin.

Nämä keskustelut avautuivat minulle uudesta suunnasta vuoden 2003 vaalien aikaan. Poliittinen muuttui kohdallani hyvin henkilökohtaiseksi, kun jouduin ehdokkuuteni vahvistuttua osalliseksi oikeusprosessiin. En ole koskaan ollut edes epäiltynä rikoksesta enkä tuolloinkaan, mutta koin joutuneeni – ja asiaa myös oikeudelliselta kannalta tuntevien mielestä jouduin – vakavan oikeusturvan loukkauksen uhriksi.

Sain lisäksi jo vaalien aikaan huomata, että myös SDP:n jäsenet käyttivät puskaradiolla välitettyä väärää tietoa vahingoittamiseeni. Eikä silloin ollut mahdollista lukea edes lumelohdutukseksi Maria Guzeninan vaalilausetta, että ”Sosialidemokraattisessa yhteiskunnassa kaveria ei jätetä”. En toisaalta pidä edes periaatteellisesti oikeana haaveilla ”totalitaristisesta” kaveriyhteiskunnasta. Enemmän reiluutta myönnän kuitenkin kaivanneeni silloin ja sen jälkeen.

Kampanjalta murtui tietysti pohja luovuttaessani henkisesti poliittisen taistelun. Kampanjaväsymyksen sinetöi pian paljastunut tosiasia, että pitkän yhteiskunnallisen työn myötä syntynyt luottamuspääoma oli huvennut; järjestöammattilaiset ja –aktiivit sekä muu tuki valuivat Uudellamaalla puoluesihteeri Eero Heinäluoman ja muiden ehdokkaiden kampanjoihin.

Esimakua edessä olevasta muurista olin saanut jo alkuvuodesta 2002 julkaistessani kirjan Laman varjo ja sateenkaari. Toimiakseni rehdisti lähetin silloin pääministeri Paavo Lipposelle, jonka talouspoliittisena neuvonantajana työskentelin jonkin aikaa vuosikymmenen vaihteessa, teoksen käsikirjoituksen ennen kuin annoin lopullisen version kustantajalle.

Toivoin hänen ymmärtävän journalistisella tyylillä kirjoittamaani tekstiä ja saavani mahdollisesti palautetta huomioon otettavaksi sen viimeistelyssä. Siksi hämmästyin suuresti, kun pääministerin poliittinen ykkösavustaja soitti parin viikon kuluttua kehottaen minua harkitsemaan vakavasti, onko kirjan julkaiseminen viisasta.

Kun puhelun viesti kaikkine ulottuvuuksineen ja koneiston toiminta alkoivat valjeta itselleni, olin jo ehtinyt tehdä elämäni rankimman virheen. Olin perunut marraskuussa 2002 tekemäni päätöksen luopua ehdokkuudesta. Pyörsin päätökseni, koska neuvojani suosittelivat jatkamista ja muistuttivat, että puolueosastoni Korson Sos.dem. Työväenyhdistys oli sitoutunut panostamaan kampanjaani.

Virheelle oli vaikea nauraa vaalien jälkeen, kun myös muut poliittiset tehtävät näyttivät kelpaavan perusteeksi loukata kunniaani, olla piittaamatta perusoikeuksistani kansalaisena ja samalla sulkea myös muita kansalaisia ihmisoikeuksien suojan ulkopuolelle. Minulle oli saman tien selvää, etten voi koskaan tunnustaa tällaista moraalisesti oikeudeksi. Kiinnostuin siksi seuraamaan oikeusturvan loukkauksia Suomessa, käymään läpi monien ihmisten kokemia tapahtumia ja hankkimaan lisämateriaalia myös omilla toimilla.

* * *

Oikeusturvan puutteet kulminoituvat tuomioistuinten virheiden ja jopa mielivallan ohella oikeusasiamies- ja oikeuskanslerijärjestelmään. Se onnistuu Suomessa näyttämään jonkinmoiselta virkavallan valvojalta vain tarttumalla kärkkäästi mediaseksikkäisiin ongelmiin. Pääosa oikeusturvan loukkauksista tulee kuitenkin näin lakaistuksi suurella luudalla maton alle.

Esimerkiksi epäeettisellä asianajolla tuottoisaa liiketoimintaa harjoittavat juristit saavat toimia valvojaa pelkäämättä, edes kansalaisille ja kollegoilleen vahinkoa valehtelemalla aiheuttavia virkamiehiä ei panna vastuuseen, perättömiksi paljastuvilla väitteillä perusteltuja ratkaisuja ei korjata eikä tuomarien mielivaltaisia menettelyjä ja suoranaisia rötösepäilyjä tutkita.

Laadin siksi elokuussa 2006 kirjoituksen ”Oikeusvaltion eroosio etenee isohaliyhteiskunnassa”, ja tarkoitukseni oli myös panna teksti julki kotisivuillani. Otin aikeessani huomioon sen, että kirjoitus voisi johtaa yhteiskunnallisen toimintani uusille urille.

Tämän, sittemmin joiltakin osin päivitetyn, tekstin julkaiseminen lykkäytyi kuitenkin sen seurauksena, että valtiovarainministeriö tarjosi minulle selvitysmiehen tehtävää. Uskoin jälleen neuvoja, pyörsin päätökseni kirjoituksen julkipanosta ja otin tehtävän vastaan; yhteen ne eivät olisi sopineet, sen tunnustin heti itsekin.

Allekirjoittaessani toimeksiantosopimusta kerroin lykkäämästäni kirjoituksen julkipanosta ja sen taustoista. En halunnut myöskään ottaa vielä tilaisuudessa mukaan omaa sopimuskappaletta. Jätin näin toiselle sopijalle harkintamahdollisuuden panna sopimus roskakoriin.

Siltä varalta, että jollekin tulee mieleen lisätä saamani toimeksianto Eero Heinäluoman syntilistalle, haluan etukäteen torjua tämän. Mielestäni ministeriö noudatti asiassa reiluja periaatteita ja pelisääntöjä. Hankkeen tavoitteet olivat tärkeitä, ja selvitysraportin palaute on vakuuttanut ainakin minut, että ministeriön minisatsaus selvitykseen pärjää panos-tuotosarvioinnissa verrokeilleen.

Kun koen nyt pitkän vaikenemisen oikeusvaltion eroosiosta vääräksi palvelukseksi Puolueelle, katumuksessa ei siis ole kysymys mainitun hankkeen tuloksista sinänsä, vaan itsekriittisestä arviosta SDP:n ja oman toiminnan suoraselkäisyyteen demokratian juhlavuonna.

* * *

Siltä osin kuin seuraavassa arviossa puretaan pettymystä ja sivutaan syyllisyyttä, niissäkin on kysymys sekä henkilökohtaisesta että poliittisesta. Petyin SDP:n ja omaan vaalitulokseen, vaikka osasin arvioida tilanteen varsin realistisesti jo ennen vaaleja; ainoa lohtu vaali-iltana olikin se, etten pannut juuri voimavarojani haaskuuseen.

Realismi olisi toivottavaa myös puhuttaessa SDP:n rökäletappiosta. On väärin vierittää siitä vastuuta samalla tavoin kaikille, kuten lamapoliitikot tekivät selittämällä, että ”kaikki me olimme syyllisiä”. Koin myös itse mahdollisuudet vaikuttaa SDP:n ja omaan tulokseen niin vähäisiksi kampanjaviikkoina, että suurta syyllisyyttä vaalityön ponnettomuudesta en pysty tuntemaan.

Sen sijaan niiden, joilla oli valta ja varat ja jotka pitävät oikeutta käyttää ääntä SDP:n nimissä, olisi syytä kantaa vastuunsa kunnolla. Olihan koetun kaltaisiin kampanjavirheisiin sortuminen aatteeseen uskovien kannalta sietämätöntä sen jälkeen mitä koettiin vuoden 2006 presidentinvaaleissa. Silloin Tarja Halonen otti onneksi työvoiton kampanjavirheistä huolimatta.

Kampanjassa oli siis kiistatta vikaa, koska puolueen kannatus suli nimenomaan sen aikana.
SDP ei näyttänyt luottavan ohjelmaansa eikä saavutuksiinsa, kun se lähti negatiiviseen mainontaan, jossa mielikuvat irtaantuivat asioista, kuten Risto Kolanen on kiteyttänyt virheen.

Pelitermein kuvattuna syötötkin alkoivat liukua Kokoomukselle viimeistään silloin, kun SDP ja SAK alkoivat näkyä ihmisille yhtenä ja samana. Kuva on toki paljossa peräisin jo Heinäluoman valinnasta SDP:n johtoon. Kun hänen strategiana lienee lisäksi ollut nousta pääministeriksi lohkaisemalla SDP:lle osa Vasemmistoliiton kannatuksesta, tiivistä SAK-kytköstä ei ehkä pidetty edes tarpeellisena torjua.

Harkittuun kuvan kohdennukseen kuului kai sekin, että esimerkiksi muutamaa Uudenmaan SAK:n ehdokasta työnnettiin julkkiskellokkaiden tavoin esille kaikin voimin, ja Matti Viialainen vahvisti mielikuvaa SDP:n ja SAK:n ykseydestä esiintymällä mainoksissa työväenliikkeen yhdistäjänä. Pelkästään puolueriidan historia olisi kuitenkin riittänyt varoittamaan strategian sudenkuopista.

1950- ja 1960- luvun kokemuksena voidaan sanoa, että sotkemalla puolue ja ay-liike keskenään aiheutettiin harmia kummallekin. Kun SAK:hon nojanneet skogilaiset siirtyivät SDP:stä TPSL:ksi, heistä jotkut julistivat, että hävisimme puolueen, mutta voitimme työväenliikkeen. Nyt tätä taisteluhuutoa ei sentään kukaan liene vielä kajauttanut, vai onko jo sekin kuultu?

* * *

Joka tapauksessa vaalien aikaan oli soppatykkien tunnelmista ja leirinuotioilta vaikea nähdä riittävän kauas ympärille ja tulevaisuuteen. Edes huono-osaiset eivät luottaneet SDP:hen samassa määrin kuin aikaisemmin, mistä keskimääräisen äänestysaktiivisuuden lasku yhtä aikaa Kokoomuksen kannattajien onnistuneen mobilisoinnin kanssa kertoo karua kieltään.

Kun lähes kolmannes kansalaisista jätti äänestämättä, ja vain 14,5 prosenttia äänioikeutetuista valitsi SDP:n, puolueella ei ole enää edes vähäosaisten saatikka sitten palkansaajien valtakirjaa. Eikä tulosta voi siten selittää liiallisella ”köyhiin keskittymisellä”, vaan puolueen ja ehdokkaiden epäuskottavuudella asioissaan.

Politiikanteon käpertyminen – julkikuvassa ja monissa käytännöissä – antoi kehnot eväät vastata Kokoomuksen haasteeseen. Olihan Kokoomuksen presidentinvaalien jatkona kehittelemässä kampanjassa pääviestinä, että se edustaa muutosta, myönteisyyttä, uudistusta, jopa oikeamielisyyttä (”välittämistä ei pidä ulkoistaa”), kuten Kolanen on listannut kampanjaideat.

Kun SDP:n viestistä puuttuivat lähes tyystin koulutuksen kehittäminen ja muut tulevaisuusasiat, Jyrki Kataisen sivistystä sekä Sauli Niinistön rehtiyttä ja työtä painottavat abstraktit puheet saivat vastakaikua. Koin henkilökohtaisestikin tämän SDP:n linjavian – taantumiseen sivistyspuolueena – siinä vaiheessa, kun selvitysmiesraporttini tuli julkisuuteen.

SDP:n johto tyrmäsi koulutuspoliittisia uudistuksia koskevat keskusteluavaukset, mutta muualta sain runsaasti myönteistä palautetta. Olenkin koettanut miettiä syitä siihen, miksi kansansivistyksen, peruskoulun ja tasa-arvoisten koulutusmahdollisuuksien esitaistelijana aiemmin kunnostautunut puolue on menettänyt roolinsa sivistyspuolueena.

Muutosta ei voi selittää väestön ikääntymisellä, sillä ikäihmiset jos ketkä osaavat antaa arvoa yksilöllisille ponnisteluille ja kouluttautumiselle. Lapsille on pyritty tarjoamaan koulutuksella paremmat mahdollisuudet elämässä kuin itsellä aikanaan oli. Siksi sivistyksen ja yrittämisen esilläpito palkansaajien puolustuksen rinnalla olisivat hyvin vastanneet myös SDP:n perinteisen kannattajakunnan tuntoja.

Sivistyspuolueen roolin kadottaminen näyttäisikin liittyvän SDP:n sisäiseen rakenteeseen. Koulutuksellisen tasa-arvon teemat ovat jääneet sivuun politiikassa sitä mukaa kuin SDP:stä on tullut sisäänpäin kääntynyt valtakoneisto. Vaikka kansanedustajina ja ehdokkaina on taustoiltaan erilaista väkeä, puolueen toimintaa johtavat pääasiassa kesken opintojaan järjestötöihin poimitut politiikan ”ammattilaiset”.

Koneistokeskeisen politiikanteon myötä SDP on menettänyt rooliaan myös kansalaisten yhdenvertaisuutta, ihmisoikeuksia, oikeusturvaa ja kansalaisten vaikutusmahdollisuuksia kehittävänä demokratialiikkeenä. Oikeusministeriin liittynyt kohu – niin puolueesta riippumaton ja vähäinen asia kuin se olikin – saattoi ehkä siksi vaikuttaa ihmisten mielissä varmennuksena epäilyksille puolueen tasavaltaisten juurien surkastumisesta.

* * *

Saavutuksia ihmisten yhdenvertaisuuden ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden lisäämisessä ei olisi ilman, että muutkin kuin suoranaisesti sorretut ovat tukeneet yhteiskunnan uudistamista. Tälle tasavallan arvoista lähtevälle politiikalle on myös nykyään laaja kannatus, mikäli ihmisten asenteita luotaavia mielipidetutkimuksia on uskomista.

Periaatteellisen kannatuksen ja vaaleissa äänestämisen välillä on kuitenkin pitkä askel, jonka ottaessaan ihmisen pitää voida samastua paitsi ehdokkaisiin myös puolueeseen. SDP:hen samastumista estää politiikkaperspektiivin kaventuminen, mutta ehkä vielä tätäkin enemmän se, että ihmisten on vaikea nähdä puolueen toiminnassa nykyaikaisen demokratialiikkeen tunnusmerkkejä.

Paavo Lipponen arvosteli puolueen säätiömäisiä valtarakenteita kampanjoidessaan 90- luvun alussa puheenjohtajaksi edellisen rökäletappion jälkeen. Puoluekokouksessa hän määritteli linjaansa mm. seuraavin sanoin:

”Siitä, millä puolella sosialidemokratia seisoo, jos pyritään järjestelmän muutokseen, jos pyritään nujertamaan ammattiyhdistysliike, siitä ei voi olla epäilystä…(mutta toisaalta jatkoi) Kansalaiset näkevät, että poliittinen järjestelmä muuttuu…SDP:stä voi kehittyä puolue, joka kokoaa vieläkin laajemmin kansalaisia yhteisten perusarvojen ympärille. Ne ovat tasa-arvo ja ihmisten välinen yhteenkuuluvuus.

Nyt kysytään, tarkoittaako suuri liike sitä, että perinteinen järjestötyö ja järjestöväki työnnetään syrjään ja puolueesta tulee puhdas vaaliorganisaatio? Sitä se ei tarkoita. Sosialidemokraattisen Puolueen historiallinen tehtävä on suurempi kuin yhden ihmisen valitseminen. Puolueen on pidettävä huolta omasta itsenäisyydestään suhteessa valtion instituutioihin ja henkilöihin. Puolue ei voi olla alisteinen millekään ulkopuoliselle voimalle.

Meidän on kuitenkin otettava oppia tapahtuneesta. Sosialidemokratia ei ole mikään pyhä esine, jota vahditaan Saariniemenkadun kellarissa (…). Aate on yhteinen ja jokaisella on siihen esikoisoikeus.”

Lipposen lupaukset puolueen uudistamisesta, joilla hän murensi puheenjohtajavaalin ennakkosuosikin Antti Kalliomäen kannatusta, jäivät toteuttamatta. Jotta kaltaiseni, Lipposta juuri näiden lupausten vuoksi tukeneet, puolueaktiivit ja kansalaiset voisivat uskoa vaikutusmahdollisuuksiin SDP:n kautta, säätiökäytäntöjen hylkääminen ja avoimuus pitäisi omaksua uudistumisen ensiaskeleeksi.

Ymmärrettävästi vaalitappion jälkeen esitetään myös radikaaleimmilta kuulostavia ehdotuksia, kuten ajatus uuden työväenpuolueen perustamisesta Britannian malliin. Uudistumisessa säilyisi kuitenkin paremmin yhteys pohjoismaisen reformismin perinteeseen, jos puolueen aatelinjauksissa nostettaisiin selkeästi esiin sen tasavaltaiset juuret, moniarvoisuus, luovuttaisiin nimilyhenteestä SDP ja alettaisiin esiintyä kansankielellämme sosiaalidemokraatteina.

Tällöinkin uudistuminen edellyttäisi valmiutta irtaantua monista SDP:n toimintakulttuuriin syvälle iskostuneista ajattelutavoista. Puolueessa pitäisi opetella tavoittelemaan valtaa arvojemme vuoksi, suvaitsemaan aidosti yksilöitä ja yrittämistä sekä torjumaan ”kollektiivivalhetta”, valtaan takertumista sen itsensä tai arvottomien motiivien vuoksi. Tällaiseen muutokseen ei päästä pelkillä julistuksilla, vaan se edellyttäisi ankaran rehellistä toiminnan läpivalaisua.

* * *

Olen tajunnut vähitellen haasteen suuruuden kysellessäni, miksi ihmiset eivät koe voivansa vaikuttaa asioihin SDP:n kautta Vantaalla - kaupungissa, joka on maan jumbosijoilla kunnallisvaalien äänestysprosentissa. Nykyään en enää ihmettele niinkään sitä, vaan järjestöissä puuttuvaa tietoisuutta tai edes keskustelua ongelmien juurista. Koetan havainnollistaa pulmia seuraavilla sarkastisilla kysymyksillä.

Miksi te vantaalaiset ette koe vaikuttavanne SDP:n kautta, vaikka
- Onhan Vantaan demareiden mandaatilla SDP:n puoluehallituksessa yhden ammattiliiton puheenjohtaja?
- Mainostaahan Vantaan Sos.dem. Kunnallisjärjestö (mm. lehdessään) eduskuntavaaleissa vantaalaisena ykkösehdokkaana ministeriä, joka asuu Nurmijärvellä?
- Eihän Vantaan Sos.dem. Kunnallisjärjestön johtoon valita kunnallisvaaleissa ehdolla ollutta henkilöä, vaan sitä johtaa esimerkiksi tällä hetkellä em. ay-johtajan(/puoluehallituksen jäsenen) alainen?
- Työskenteleehän Kunnallisjärjestön toimitsijana järjestökonkareiden luottamusta nauttima henkilö, jonka SAK:n projektisihteerinä työskentelevän pojan puolesta kyettiin organisoimaan ennennäkemättömän laaja kampanja käydyissä vaaleissa?
- Onhan vaaleissa SDP:n listoilla ehdokkaina liuta muitakin kelpokansalaisia?

Näillä retorisilla kysymyksillä ei pysty vakuuttamaan nykyvantaalaisia. Itsellänikin on ollut vaikeata esittäytyä uskottavana ehdokkaana vaaleissa, kun myös oma usko vaikuttamisen mahdollisuuksiin horjuu monissa tilanteissa.

Esimerkiksi kunnallisvaalien jälkeen osallistuessani ensimmäiseen demarien sisäiseen neuvotteluun miehet, jotka ovat pyöritelleet vuosikymmeniä kaupungin asioita, kertoivat kättelyssä, kuinka luottamusmiespaikat on kunkin tahon tarpeiden mukaan jaettava. Asiaan tietysti kuului, että paikkajaon etukäteen ajatelleista useimmat eivät olleet enää edes ehdolla vaaleissa.

Rajoitin sopimistavan arvostelun tuolloin julkiseen ilmoitukseen, etten asetu ehdokkaaksi mihinkään luottamustehtävään, vaan toimin kauden 2005 - 2008 rivivaltuutettuna. Viimeksi yhtä epäuskoisena hämmästelin tapahtumia tammikuussa, kun valtuustoryhmämme puheenjohtaja valittiin äänestäen.

Vaalin jälkeen sain kuulla, että korkean tason virkakuntakin oli osallistunut junttaamiseen. Hämmästelin sitä, että virkamies opastaa kaupungin palkkalistoilla olevaa valtuutettua äänestämään puheenjohtajaksi kyseisen virkamiehen alaisena toimivaa valtuutettua. Kuinka virkamies voi ymmärtää rooliinsa demokratiassa näin täydellisesti väärin? Tapahtumaa tarkemmin mietittyäni olen päätynyt ajattelemaan, että tässä sen enempää kuin muissakaan säätiömäisen vallankäytön tapauksissa ei pidä hakea syitä ensisijaisesti henkilöistä, vaan systeemistä.

Vantaalla vaalien edellä tapahtunut on sen sijaan niin tuoretta kokemusta, että sen purkamisesta on parasta pidättäytyä tässä vaiheessa. Mutta se lienee sanomattakin selvää, että ainakaan omalla kokemuksellani ei avaudu näköalaa jatkaa vain entiseen malliin ilman avointa keskustelua ja uutta meininkiä. Kanssaehdokkaan arvoton vihjailu kotisivuillaan ei sen sijaan kuulu puoluekeskusteluun, vaan koin sen käytöstaparikkeeksi. Ehdokkaiden jos keiden pitäisi pysyä asiassa ja totuudessa.

* * *

SDP:ssä käynnistyneessä vaalien jälkipyykissä pitäisi mielestäni käyttää esipesuohjelmaa eikä siirtyä heti huuhteluun puhumalla välivaaleista ja tappiosta voiton siemenenä. Kalliomäen komitea kokoonpanoa myöten kertoo kuitenkin siitä, että sisäpiireissä ei ole ainakaan vielä antauduttu pohtimaan ongelmia kampanjavirheitä syvemmältä. Vetoomukset, että jäsenten pitää välttää julkista keskustelua puolueesta ja komitealle pitää antaa työrauha, kuulostavat korva-kampanjoiden nyky-Suomessa pystyyn kuolevan metsän huminalta.

Tilanne on erityisen haastava Uudellamaalla, jossa vaalien ratkaiseva vääntö tapahtui. Edes tunnelin päässä ei tuiki valoa, jos jatketaan entisillä raiteilla. SDP:n ja SAK:n ykseyteen perustuva toimintamalli tuli testatuksi Uudellamaalla. Kun lisäksi tiedämme SAK:n liittoihin järjestäytymisen olevan heikointa täällä, yhden raiteen radalla ei päästä pitkälle.

Siitä huolimatta, että olen ollut suurimman osan ikääni SAKlaisen liiton jäsen ja ammattiliiton jäsenyys on minulle lähes itseisarvo, tiedän jo etukäteen, että jotkut leimaavat arvosteluni ja uudistumisen vetoomukset epälojaaliksi toiminnaksi puoluetta ja työväenliikettä kohtaan.

Niinpä on syytä vielä todeta, että lopetan vakaasta harkinnasta käsin liiallisen lojaalisuuden ja koetan toimia tästä lähtien riippumattomana sosiaalidemokraattina, jonka osoituksena tämän tilityksen julkipano on lupa nähdä. Miksi ryhdyt vasta nyt kapinoimaan, saattaa moni kysyä, koska olen ollut SDP:n aktiivijäsen yli kolme vuosikymmentä?

Olen tullut tähän monien vaiheiden kautta ja koen nyt, että epätervettä riippuvuutta voi kehittyä myös suhteessa Puolueeseen. Satavuotisessa tasavallassa ja SDP:ssä on juuri nyt syytä olla rohkeasti omaa mieltä ja keskustella sitoutumatta ennalta muuhun kuin yhteisiin perusarvoihín. Mihin se lopulta omassa toiminnassani johtaa? Vastausta en luonnollisesti voi määritellä pelkästään itse ja tässä vaiheessa. Paluu takaisin suurempaan riippuvuuteen kuuluu tietysti myönteisten mahdollisuuksien joukkoon, mutta tasavallan arvoista riippumaton itseisarvo se ei ole.

Pyydän minua vaaleissa ja valtuustotyössä tukeneilta myötämieltä näiden kannanottojen jälkeenkin. Arvaan kuinka vaikeaa joidenkin on käsittää näin henkilökohtaista ja ehdotonta asennetta politiikkaan. Kun monet heistä kuitenkin tuntevat taustani ja tekoni, toivon heidän ymmärtävän pyrkimystäni toimia ajatellen, että ihmisellä on vain yksi (poliittinen) elämä.

Asenteessani on takana myös uusinta henkilökohtaista kokemusta. Koen asiakseni toimia entistä tinkimättömämmin niitä asioita vastaan, jotka tiedän vääräksi, ja sen puolesta, minkä tunnen oikeaksi ja ymmärrän tärkeäksi myös läheisilleni, useimmille kanssaihmisille ja yhteiskunnan myönteiseen kehittämiseen uskoville aktivisteille. Ellen tekisi tätäkin tekoa, kokisin ehkä viimeisellä tuomiolla eläneeni turhaan.

Kun aloitin muistelulla sivistysmies R.H. Oittisen syntymävuotenani kirjoittaman periaateohjelman uudistamisesta, lopuksi on sopivaa palata ja sitoutua sitoutumiseni alkuun. Liityin SDP:n jäseneksi luettunani Oittisen ohjelman. Sen mukaan puolue pyrkii "yhteiskunnan kaikkien jäsenten tasa-arvoisuuteen niin, ettei syntyperä tai rikkaus eikä niiden avulla saavutettu valta, vaan henkilökohtainen kyky, taito ja siveellinen kunto ovat niin naisen kuin miehenkin yhteiskunnallisen aseman perustana".

Oittisen ohjelmassa olivat kiteytettynä hyvin tasavallan arvot. Työväki ja muut tärkeätä työtä tehneet ihmiset taistelivat vuosisata sitten niihin pohjautuvan valtiojärjestyksen Suomeen. Näihin arvoihin sosiaalidemokraatin on yhä helppo sitoutua!

Pentti Puoskari

Document Actions

• Send this
• Print this