Vaalirahakohun alettua Hesari julkaisi 23.5.2008 kokosivun jutun otsikolla ”Kuntavaalien yritystukijat eivät ilmene rahoitusilmoituksista” ja kohdensi viestin alaotsikolla ”Ilmoitukset täyttävät lain vaatimukset, mutta paljastavat vain harvoja tukijoiden nimiä”. Jutun kuvaan oli kopioitu 2004 vaalien ilmoitukseni, jossa kampanjakulujen ja käytettyjen omien varojen riveillä luki 1,30 euroa. Toimittajan kommentissa, otsikolla ”Lopettakaa tämä pelleily”, todettiin sitten: ”Lain vaatimukset on täytetty, kun valtuutettu on kirjoittanut lomakkeeseen jotain. Joku ilmoittaa käyttäneensä vain 1,30 euroa omaa rahaa. Pitäisikö tätä uskoa?”

Kommentti osoitti toimittajan tietämättömyyden laista, mutta varsinainen huti sisältyi epäilykseen että olisin toiminut Timo Kallin ja kumppaneiden tavoin. Moraalini oli nähtävästi nostettu tikunnokkaan jo vaalien jälkeen, kun Hesari julkaisi 23.12.2004 vaalirahoitusilmoituksiin perustuvan uutisen otsikolla ”Kolmella Vantaan valtuutetulla ilmaiset vaalit”. Kuvalla kokoomuslaista valtuutettua mainostavassa jutussa nimettiin lisäksi kaksi varavaltuutettua, jotka ilmoittivat nollakulut. Minua ei tuolloin mainittu, vaan vasta Ylen viritettyä teeman Kallin puheista.

Lehti ei ollut yhteydessä ennen uutisen julkaisua ja päätti jättää oikaisematta sen asianmukaisesti. Siksi asia eteni poliisitutkintaan, kuten edellisissä merkinnöissä, 28.5. ja 30.10.2008, on kerrottu.

Perätön epäilys maksoi 2008 kuntavaaleissa valtuustopaikan ja mitätöi ammatillisen uskottavuuteni, muun muassa valtio-opin dosenttina. Kun tähän rooliin kuuluu tuntea vaalirahoituslaki, ja siten erityisen vahva eettinen velvoite tehdä ilmoitukset huolella ja totuudenmukaisesti, juttu aiheutti luonnollisesti peruuttamattoman vahingon. Siksi odotin asian ripeää käsittelyä.

Poliisi lieneekin toiminut normaalirytmissä, kun se lähetti asian joulun 2008 alla syyteharkintaan päätoimittajarikkomuksen ja kahden toimittajan osalta törkeän kunnianloukkauksen epäilynä. Sitten asia mutkistui, verrattuna ainakin saman laitoksen menettelyyn nimipoliitikkojen kunnian- tai yksityisyydensuojan loukkauksen epäilyissä. Syyttäjääkin vaihdettiin kerran, ja päätös jättää syyte nostamatta annettiin lähes vuoden harkinnan jälkeen. Menemättä nyt laajemmin vitkuttelun taustoihin totean vain eräitä päätöksen perusteluja.

Jo esitutkinta-aineistoa lukiessa joutui hämmästymään, kuinka kauaksi totuuden ja oikeuden arvoista neljännen valtiomahdin kärki on etääntynyt. Syyttäjä ottaa siksi osuvasti tietojen täsmällisyyden ja luotettavuuden vaatimuksen oikeudellisen arvioinnin lähtökohdaksi. EIT:n tuomioon vedoten hän toteaa aluksi, että ko. vaatimus ei edellytä, että tiedotusväline saa julkistaa vain varmasti tosia tietoja, ja lisää: ”Tiedotusväline voi yleensä luottaa viranomaisten asiakirjoihin”. Sitten hän korostaa tietynasteisen liioittelun hyväksyttävyyttä ja lisää: ”Toisaalta ankaran arvostelun tai syytösten kohteeksi joutuneelle on varattava tilaisuus kommentoida esitettyjä väitteitä”.

Teon tarkastelussa syyttäjä ohittaa kuitenkin tyystin sen seikan, että, Hesari ei luottanut julkisessa asemassa allekirjoitettuun viranomaisasiakirjaan vaan pani julki epäilyksen kohdetta kuulematta eikä oikaissut – ehkä siksi, että luottaa lehden toimineen kaikessa vilpittömästi, kuten käy ilmi tapahtumatietojen tiivistyksestä mm. käsiteltäessä sitä miten oikaiseva nettiuutinen ei tullut lehteen. Sama lähtökohta näkyy siinä, ettei päätöksessä kyseenalaisteta epäiltyjen selittelyä, että kukaan ei tuntenut toistensa toimia asiassa. Kun HS- netissä on joka jutun jälkeen liuta arkistojuttuja, ja toimitukset pitävät palavereja ja käyttävät nykytekniikan suomia aineiston hakukeinoja, päätöksestä henkivä usko siihen, että Hesarin sanaa ei tarvitse tutkia, on suorastaan liikuttavaa.

Kauan kypsytelty päätös kohoaa kuitenkin omaan luokkaansa logiikassaan, kun syyttäjä ryhtyy puolustamaan vaalirahailmoitukseni ja nimen julkaisemista kuvassa ja kuvatekstissä yhtymällä toimittajien lausumiin, joissa epäilyksen julkaisu perustellaan äimistelyllä tarkkarajaisen summan ilmoittamisesta, kun se on niin pieni. Syyttäjä esimerkiksi pitää nollakustannusten ilmoittamista ”hieman loogisempana” tapana ilmoittaa olemattomat kulut, kun todellisia kuluja ei ole syntynyt.

Pitäisikö siis verottajankin - syyttäjän logiikan sisäistettyään - epäillä pienet tulot ilmoittavia kärkkäämmin epärehellisyydestä kuin kokonaan tulottomiksi tekeytyviä, ja olisiko pienen budjetin ehdokkaan oivallettava, että välttyy Hesarin ja syyttäjän silmissä epärehellisyyden epäilyltä helpommin, jos ei ole senttiä myöten tarkka vaan suurpiirteinen. Niinkö?

Vai pitäisikö syyttäjän järkeily ottaa sittenkin tosissaan? Siksi mietin, mitä jos hyviä tapoja neuvova Kokoomuksen valtuutettu olisikin ilmoittanut tarkan pikkusumman, ja jos Hesari olisi ylistänyt häntä nuhteettomuuden perikuvana ja moittinut minua nollan pyöräyttämisestä kaivettuaan toisen vaalikirjeeni postimerkeistä? Ehkäpä logiikassa olisi taas otettu tieteellinen harppaus.

Syyttäjä ei ota lainkaan kantaa siihen, onko sananvapauden väärinkäyttöä nostaa rehellisyysepäilyn kohteeksi ylipäätään olemattoman budjetin ehdokkaita samalla kun suurella rahalla mainostaneet kuntapoliitikot pääsevät budjettinsa maininnalla. Seikka on kiintoisa senkin vuoksi, että Sanomayhtiöiden ylin johto kertoi vastustavansa kattoja vaalirahoitukseen - sananvapauteen vedoten – samaan aikaan kun syyttäjä viimeisteli harkintaansa asiassa, ja joku viikko sen jälkeen hallitus myötäili kantaa karsimalla budjettikatot ns. Tarastin komitean ehdotuksesta.

Yhdenvertaisuusperiaate saa huomionarvoisen tulkinnan myös siinä, että syyttäjä puoltaa ilmoitukseni valikointia kuvaan ja kommenttiin suhteessa nollakulut ilmoittaneisiin seuraavasti: ”Tällöin (1,30 euron kulut ilmoitettaessa) voidaan myös helposti ajatella, että eikö kustannuksia voi olla sitten syntynyt esim. puhelinkuluista, bussimaksuista yms. pienistä kuluista, joita todennäköisesti syntyy, jos ehdokas osallistuu vaikkapa ehdokkaiden yhteistilaisuuksiin”.

Totta on, että kävin vaalien alla eräissä tapahtumissa Korson torilla ja kenties kerran Tikkurilassa asti, kuten puhelinkeskustelussa vastasin syyttäjälle mainittua asiaa koskevaan mainintaan. Keskustelussa pohdin myös ääneen, että olisinko välttynyt pelleilysyytöksiltä, jos olisin laskenut muutamien vaalikilometrien osuuden risan fillarin vuosipoistosta. Ja tuskinpa vastasin puhelimeen useammin kuin muut nollakerholaiset ja puhelinkampanjaa en käynyt lainkaan.

Mainitun puhelun ansiota lieneekin, että syyttäjän päättely huipentuu toteamukseen: ”Kyse on lähinnä siitä, miten ehdokas voi osata laskea todelliset omaan rahoitukseen perustuvat kustannuksensa kymmenen sentin tarkkuudella”. Lauseen merkitystä miettiessä olen kysynyt, sisältääkö arvio epäilyksen myös siitä työstä, jota tein vuosikymmenen kamreerimentaliteetista syytetyn valtiovarainministeriön budjettivirkamiehenä, tai voiko Hesari nyt leimata jokaisen köyhän väitteet maitotölkin hinnan muistamisesta epärehelliseksi, jos Jorma Ollila ei tiedä tölkin hintaa?

Suorastaan oman sisäisen virkkusen syyttäjä tuntuu löytävän todetessaan, että kommenttikirjoitus ei ”viittaa tai vihjaa siihen, että Puoskari olisi jättänyt ilmoittamatta esimerkiksi joitakin yrityksiltä saatuja vaaliavustuksia”. Lukutapa on ällistyttävä ottaen huomioon juttukokonaisuuden otsikoineen sekä Helsingin seudun kunnallispolitiikan rahoituksesta seuraavana päivänä julkaistun jutun ”Rakennusyhtiöt tukevat puolueita ostamalla lippuja seminaareihin”. Syyttäjän vakuuttaessa vielä, että artikkelista ”voi lukea, ettei siinä haluta herättää todellisia epäilyjä siitä, että Puoskari olisi saanut esimerkiksi joitakin salattuja vaaliavustuksia”, nousee väkisin mieleen kysymys vaikuttimista. Väite on näet kuin hatusta temmattu, koska epäilty yrittää lausumissa nimenomaan todistella, että olisin saanut puoluejärjestöiltä tukea, jota en kuitenkaan olisi ilmoittanut.

Oikeudellisen mielivallan aineistojäämistöihin tutustuneena olen oppinut ajattelemaan, että tuomaritittelillä voi lasketella oikeusjärjestelmän asiakirjoihin silkkaa satua ilman todellisia pidäkkeitä, jos omantunto vain sen sallii. Mutta kun syyttäjän täytyy ymmärtää lukemansa, ja hän silti mainitussa kohdassa laskettelee vastoin epäillyn "tunnustusta", en voi olla kummastelematta – edelleen.

                                                                                         * * *

Virkavaltaan luottavalle pälkähtäisi ehkä tällaisen päätöksen saatuaan päähän vedota valtakunnan syyttäjään. Näin minulle ei ole kuitenkaan käynyt. Olen näet uskaltautunut arvostelemaan julkisesti oikeussuojan loukkauksia sen jälkeen, kun tein tutkintapyynnön edellisen ja ensimmäisen kerran – jos unohdetaan arvokkaimmin fillarini varkaudesta muodon vuoksi tehty ilmoitus. Omakohtaiseen kokemukseen oikeusturvan loukkauksessa olen viitannut sivun varhaisimman merkinnän linkkikirjoituksessa Riipumattomaksi sosialidemokraatiksi.

Pyydettyäni tuolloin tutkintaa virkamiehestä opin kantapään kautta, että korppi ei korpin silmää noki. Sen lisäksi, että virkamiehen häikäilemätön valehtelu viranomaismenettelyssä katsottiin sormien läpi jättämällä hakematta tutkintopyynnössä kuin tarjottimelle aseteltua näyttöä, poliisi pimitti mahdollisuuden antaa esitutkinta-aineistosta loppulausunto ennen kuin se menee syyttäjälle.

Syyttäjän tehtyä ratkaisun asia yritettiin lakaista maton alle sillä, että sain tiedon vasta kuukausien päästä kyseltyäni asian vaihetta; poliisi ja epäilty saivat kaiketi päätöksen siihen merkityn jakelun mukaisesti. Päätöstä puhelimessa pyytäessäni syyttäjä myös kertoi, etten voi itse viedä asiaa oikeuteen, ja minun tulisi tyytyä päätökseen, jos en halua lisää vahinkoa itselle. Koska epäilty vahingoitti menettelyllä myös kollegojaan, ja ratkaisu viittasi virkavertaisten virheiden peittelyyn, panin paperit viimein saatuani muutosharkintapyynnön valtakunnan syyttäjän virastoon.

Puolentoista vuoden päästä tehdyssä päätöksessä korjailtiin sitten ainoastaan syyttäjän pahimpia perusteluvirheitä ja oikaistiin väite, ettei asianomistaja voisi viedä tapausta oikeuteen. Virhettä harkintavallan käytössä ei sitä vastoin todettu - edes siltä osin, että syyttäjä jätti toimittamatta päätöksen vastoin allekirjoittamansa asiakirjan jakelumerkintää.

Niinpä en enää usko oikeussuojan saamiseen, vaikka syyttäjä nyt liitti ratkaisuun ilmoituksen, että päätös ei vapauta mahdollisesta vahingonkorvausvelvollisuudesta, ja että asianomistaja saisi itse nostaa syytteen rikoksesta. Näin ajatellen en käyttäne voimavarojani taisteluun, jossa vastapuolena olisi rahan mahti ja totuus. Epäsuhta Hesarin asianajajan sepustamien lausuntolunttien painon ja omakätisten vastausten välillä oli jo tutkinnassa sellainen, että ainoaksi suojaksi jää passiivinen vastarinta ja sananvapauden käyttö siellä, missä sen arvoa vaalitaan aidosti.

Itsekunnioitusta ei voi perustaa oikeusjärjestelmään saatikka sananvapauden kilven takaa läiskittyihin leimoihin tai muuhun mustamaalaukseen. Tunnen silti asenteestani pienen piston, koska se voidaan ymmärtää todisteeksi tai peräti neuvoksi, että kansalaisen ei kannata asettua ehdolle vaaleissa, jos ei halua tai pysty syytämään euroja mainostulojen turvin sananvapautta käyttävälle lehdelle. Siksi toistan jälleen, että kaikkien ihmisarvon ja yhdenvertaisuuden puolesta on syytä taistella nimenomaan nyt - kun tasavaltaisella perinnöllä ja laatujournalismilla ylvästelevä mahtimedia on etääntynyt valovuoden päähän näistä arvoista.

Tarkalla silmällä pitää seurata erityisesti vaalirahakohun jatkovaiheita. Muuten saatamme joutua yllättymään jonkun vuoden päästä, että hioutuneen vertaissuhmuroinnin Suomi palasi yllättävän juohevasti korruptiiviseen maantapaan. Kun esimerkiksi oikeuskansleri varoitteli syksyn paljastusten aikaan TV:ssä vielä pahemmasta ja lupaili omia selvityksiä, sopii todella toivoa, että puheille tulisi katetta. Ilmassa on näet vankkoja merkkejä pelolle, että myös ihmisoikeuksia korostava oikeusministeri jää lopulta historiaan vain aikamme isohaliyhteiskunnan ikonina.    

                                                                                           * * *

Ihmiselle on luonnollista pohtia oman toiminnan mahdollisuuksia ja rajoja silloin, kun yhteiskunnallinen käy kovin henkilökohtaiseksi. Vaikka yhteiskunnan eriarvoistavat rakenteet ovat luissa ja ytimissä koettua, viranomaisten mielivalta on järkytys. Kohdallani kokemus on vahvistanut ymmärrystä väitteelle, että Suomi on yhä läpeensä luokkayhteiskunta, enkä enää hämmästele, miksi monet suomalaiset kokevat, että politiikka ei ole mahdollisuus vaan EVVK- puuhaa tai peräti uhka.

Kun lisäksi oikeuden ammattilaiset vetosivat pöyristyttävin perustein poliittiseen rooliini ja lukivat sitä siekailematta rasitteeksi edellisen kerran oikeussuojaa hakiessani, en voi lainkaan luottaa, etteikö erillisstandardi putkahtaisi jälleen, jos yrittäisin vedota oikeuteen. Surukseni prosessin aikana myös toivo siitä, että SDP ei näivety poliittisen luokan ja sukuverkostojen klubiksi vaan elpyisi tasavallan tekijäksi, on edelleen heikentynyt. Tarvitsematta juuri nyt lisätä mitään arvioihin, jotka käyvät ilmi aiemmista merkinnöistä selvennänkin lopuksi vain politiikkakommenttieni keskinäisyhteyden.

Hesarin herättämää perätöntä epäilystä levitettiin maineeni tuhrimiseksi 2008 kunnallisvaalien alla, ja sain itsekin todistaa näin toimivien joukossa myös Vantaan demarien kärkivaikuttajia, kaupunginvaltuutettuun asti. Tällä kokemuksella ei voi uskoa tasavallan elpyvän onton joukkomoraalin varassa, ja mietin myös eroa harvoista luottamustoimista ja jäsenyyksistä.  

Päätin kuitenkin vielä jatkaa ”wait and see” – linjalla, lietsoen itseeni uskoa, että aktiivinen toiminta tukee passiivista vastarintaa, ja tasavallan arvot omaksutaan vielä Reilun Suomen ja Reilun Vantaan lippua liehuttavissa joukoissa. Toivottavasti voimmekin joskus todeta, että syyttäjän kannoissa oli kyse vain viranomaisen rajatusta, ex ante- seikkoihin perustuvasta syrjinnästä – mukaillen päätöksen latinakuorrutusta sanojen ja tekojen ”konneksiteetin” kiellosta alkaen – ja että reiluuden vaatimus laventuu vaatijoihin saakka. Hesari saa puolestani kellastua vapaasti.