Hyvät ylä-karjalaiset, hyvät ystävät

 

Vappuun kuuluu karnevaalimeiningin ohella kantaa ottava puhe. Siihen on syytä erityisesti tänä vuonna. Tuntuvathan kansainvälisen, sitten 1930-luvun syvimmän laman vaikutukset, eri tavoin myös suomalaisten arjessa. Finanssikupla syntyi keplottelusta, turhien rahoitustuotteiden keksinnästä, tyhjän myynnistä ja johtajien huikeista palkkioista, mutta uhkaa taas siirtyä toimeentulon ja palvelusten leikkauksiksi 90-luvun tapaan, ellei nyt politiikkaa tehdä tosissaan ajassa ja saada uutta otetta maan asioihin.

 

Toki olot ovat vaihdelleet myös ennen hallitsijoista tai luonnonolojen ennakoimattomista muutoksista johtuen - niin Ylä-Karjalassa kuin muuallakin. Sanonta kreivin aikaan on jäänyt kansan muistiin Ruotsin vallan kaudelta, Pietari Brahen mukaan, jos kohta yhtä ja toista arvosteltavaa oli myös tuon ajan meiningissä. Historiantutkimuksen klassikoksi luetussa Väinö Voionmaan Karjalaisen heimon historiassa kirjoitetaan nurmeslaisiin kansankertomuksiin nojautuen kaskikauden hyvistä sadoista mm. seuraavaan tapaan: ”Usein raatoivat huuhtia niin paljon, ettei saatu viljoja menetetyksi, ei myödyksi eikä sopinut kaikistellen aittoihin. Silloin täytyi monesti antaa olla viljain puimattomina yli vuosien siksi kuin aitat tyhjeni….Esimerkkinä tuommoisesta ´huuhtakuninkaasta´ kerrotaan m.m. eräästä Tikka nimisestä talokkaasta, joka asui Nurmeksen Sivakkavaarassa Afleckin aikana. Tikka ei vienyt verojyviä Afleckille. (Afleck lienee ollut joku kruunun verovouti, lainaus jatkuu) ´Tule ottamaan´, sanoi (siis Tikka). Lähetti Afleck kahdeksalla hevosella ottamaan jyviä, veivät neljäkymmentä tynnöriä. Tikka kun näki hinkalonsa, virkahti vain, että eipä tuonne tullut kuin pieni pyyn rypy.”

 

Muistelus kertoo paitsi hyvistä viljasadoista myös kruunun vallan uhmaamisesta. Mutta ei nyky-Suomeakaan ole siunattu hallituksella, johon kansalaisten olisi helppo luottaa ja jolle maksaisi napisematta veronsa. Kansan vastahanka on vähintään yhtä aiheellista kuin Sivakkavaaran Tikka-vainaalla. Vaalirahasotkut kalvavat kansalaisten luottamusta siihen, että yhteisten asioiden hoitoon voi vaikuttaa äänestämällä. Suuri raha on saanut häärätä hallituspuolueiden ja kansan välissä sumeilematta, mistä on muistin palautuessa pätkittäin syntynyt Vanhasen-Kataisen pumpun luottamukseen pyyn rypyä isompi kuoppa, Kehittyvien maakuntien Suomi- yhdistyksen ja Nova Groupin mentävä aukko. Ja kun rumia jälkiä paljastuu viikko viikolta lisää mutta hallitus jatkaa kuin mitään ei olisi sattunut, eliitin kovakorvaisuus alkaa järkyttää jo demokratian perustaa. Ja tähän tautiin eivät mainostoimistojen räätälöimät korva- kampanjat tepsi.

 

Tilanne on sitäkin huolestuttavampi, kun maassa tarvittaisiin juuri nyt vankkaa talous- ja yhteiskuntapolitiikkaa, perusturvan remonttia, uusia työllistämistoimia ja työpaikkoja niin viime lamassa pätkätyön ja työttömyyden kierteeseen joutuneille kuin nuorille ja tässä lamassa työnsä menettäneille. Hallitus keskittyy kuitenkin huolehtimaan rikkaiden, yhteiskunnan sisäpiiriläisten verotuksesta ja surkuttelee syrjäytymistä, kun pitäisi katsoa peiliin ja ymmärtää, että kysymys näin jatkettaessa on tahallisesta väen syrjäyttämisestä, poissulkemisen politiikasta. Näillä selkosilla uhka tiedetään sanomattakin, mutta suunta ei muutu vaatimatta sitä, ellei unohdettujen ihmisten ja ryhmien tunnoille anneta ääntä.

 

Parempaa politiikkaa vaativa saa tietysti vastaansa hallituspuolueiden suunnasta äimistelyn talouden niukasta pelivarasta. Tarvetta varjella julkisen talouden tasapainoa ei pidäkään vähätellä, mutta se ei sulje pois mahdollisuutta huolehtia kaikkien hyvinvoinnista. Sallittakoon omakohtainen muistelus vaihtoehdon havainnollistamiseksi. Kävin supistetun kansakoulun päälle kolmen kuukauden kansalaiskoulun maalaiskunnan nuorten viimeisessä ikäluokassa ennen Laamilan kaksivuotista kansalaiskoulua ja joku vuosi ennen peruskoulua. Muistan joidenkin puhuneen kadehtien, että Juuassa toimi jo kunnallinen keskikoulu. Kaipa niin olikin, mutta meille tuolla terveyskeskuksen sijoilla, hirsirakennuksessa, opetettiin muun muassa lehmän lypsyä kumiutareista. Vähättelemättä taidon arvoa näin jälkikäteen on pakko todeta, että meille olisi ollut hyvä opettaa enemmän tulevan työelämän vaatimia tietoja ja valmiuksia.

 

Tuon ajan politiikan virheissä ei tietysti ollut kysymys vain kuntapäättäjien tahdosta, vaan valtakunnallisesta Maalaisliiton linjasta ja oikeiston ideologisesta rinnakkaiskoulujärjestelmän puolustuksesta. – Pienen kansan kulttuuri riippuu huipuista. Jos yrität kohottaa koko massan tasoa, se johtaa väistämättä huippujen tason alenemiseen, järkeilivät kuulemma ajan kokoomusaivot Johannes Virolaisen selityksen mukaan, ja järkeilevät kaiketi niin yhä.

 

Kun myös olin joukon jatkona 60- luvulla kerättäessä raivauspalkkioiden turvin kiviä ja kantoja kotivaaralla ja sitten taas muutaman vuoden päästä puuntaimien istutuksessa samoille pelloille valtion tukiporkkanoilla, oivalsi pakostakin sen, että kansakunta hukkasi hirveästi sekä taloudellisia voimavaroja että lahjakkuusreservejä. Nuori ei voinut enää uskoa Maalaisliiton resepteihin, eikä lupauksiin tieverkon kohentamisen myötä paranevistä näkymistä saloseuduilla. Kun Kekkonen hiihtää, reitin viittoja pitkin rakennetaan maantie, uskoteltiin kyllä tuon ajan Suomessa sitkeästi, ja hyvä että osa tielupauksista myös toteutettiin, mutta se ei enää riittänyt pysäyttämään rajua muuttoliikettä.

 

Tänään politiikassa on kysymys pitkälle samanlaisesta valintatilanteesta. Tyydymmekö taaksepäin katsovaan politiikkaan - tuoreena esimerkkinä kallis ydinvoimapaketti energiatehokkuus- ja – säästötavoitteet unohtaen - vai vaadimmeko voimavarojen suuntaamista työllisyyden, toimeentuloen peruspalvelujen turvaamiseen suurituloisia suosivien veronkevennysten ja byrokraattisten hallintohimmeleiden rakentelun sijaan  – puhumattakaan enää tasavallan arvoja kalvavasta vaalitukiaisten suhmuroinnista.

 

Kehitys käy nyt tieyhteiskunnasta tieto- ja tietoverkkojen yhteiskuntaan, mikä avaa aivan uusia mahdollisuuksia myös Ylä-Karjalalle, kun vain valtio älyää tarjota alueille ajanmukaiset eväät. Toimia nopeiden tietoliikenneyhteyksien rakentamiseksi pitää jatkaa samalla kun huomio suunnataan lasten ja nuorten koulutuksen turvaamiseen kaikkialla. Valitettavasti hallituksen koulutuspolitiikka tuo kuitenkin mieleen vuosikymmenten takaisen pysähtyneisyyden ajan.

 

Yleissivistävän ja ammatillisen koulutuksen välillä halutaan säilyttää väkisin tulevaisuuden yhteiskuntaan soveltumattomia raja-aitoja. Tämä näkyy muun muassa yrityksessä keskittää ammattikoulutus yhä suurempiin seudullisiin koulutustehtaisiin samalla kun pieniä lukioita uhkaa yhdistely, jopa lakkauttaminen. Jotta lapset, nuoret ja heidän vanhempansa voisivat elää luottavaisin mielin joka puolella maata, olisi kuitenkin järkevämpää koota voimat sen takaamiseksi, että nuori voi suorittaa lukio- ja ylioppilastutkintoja ja ammattiopintoja kotiseudullaan. Jos tämä saavutetaan parhaiten kehittämällä ennakkoluulottomasti nuorten yhteiskoulua, lukion ja ammatillisen koulutuksen yhteistyötä, opetushallinnon tulisi tukea paikallista aloitteellisuutta eikä rajoittaa sitä pystyttämällä ylhäältä käsin tarpeettomia rajoja ja etäisiä organisaatioita.

 

Maakuntien kannalta voi sen sijaan panna kiitellen merkille, että elinkeinoministeriö on viimein herännyt tukemaan yritystä saada pohjoisen hiihtokeskukset Rukalta Ruotsin rajalle entistä kiinteämpään yhteistyöhön kansainvälisessä markkinoinnissa. Samaa panosta tarvittaisiin kuitenkin, ja on oikeus odottaa, myös Pielisen Karjalaan. Onhan kansallispuiston kupeessa kehittyvällä Kolin ja Ylä-Karjalan matkailulla ilmastouhkien aikaan oiva tilaisuus nousta kestävän matkailun merkkituotteeksi.

 

Hyvät ystävät

 

Etelän mediaa ja varmaan myös vappupuheita seuratessa saattaa saada kuvan, että maahanmuuttopolitiikka ratkaisee suomalaisten hyvinvoinnin ja tulevaisuuden. Ylä-Karjalan vinkkelistä tämä väittely vaikuttaa ehkä oudolta – ja syystä. Kun täällä tunnetaan omakohtaisesti tai vanhempien kautta sota-ajan evakkoreissut, ja kun idän uskontoa tunnustavat ja Lutteriin turvaavat ovat tottuneet elämään sovussa, kiivailu puoleen tai toiseen toisuskoisten uhasta tuntuu kovin nurkkakuntaiselta.

 

Karjalainen ei hevin ryhdy taivuttamaan  tosikkomaisesti muita omiin tapoihinsa. Ainakin luovutetun Karjalan väki näet tietää miten siirtolaisiakin, oman maan kansalaisia ja heidän tapoja vieroksuttiin lännempänä. Eräässäkin kirjoihin tallentuneessa muisteluksessa kerrotaan siitä, miten paikallinen isäntä moitti heitä. – Joka lauantai ne eukotkin paistavat niitä piirakoitaan. Meillä syödään leipä leipänä ja puuro puurona, murisi kuulemma ukko siirtolaisista.

 

Ja vielä vakavammin puhuen, maahanmuuttopolitiikasta kiivailtaessa on vaarana sekin, että talous- ja työllisyyspolitiikassa katoaa metsä puilta – ja harhaudutaan luulemaan, että työllisyys paranee ja bruttokansantuote kohoaa valvomalla väestön kasvua. Katsottaessa kansojen kehitystä pitkällä sihdillä voimme kuitenkin todeta, että väestöltään kasvavat valtiot menestyvät supistuviin kansoihin verrattuna. Ruotsi hyötyi satojen tuhansien suomalaisten siirtyessä paistamaan piirakoitaan Pohjanlahden taakse, ja pitää myös muistaa, että USA oli vielä runsas pari vuosisataa sitten vain kolmen miljoonan asukkaan kansakunta.

 

Meidän kannattaa siis huoletta suvaita muita samalla, kun toimitaan itse reippain mielin paremman huomisen puolesta. Jokaista tarvitaan, kaveria ei jätetä- henkeä tarvitaan nyt kaikkialla.

 

Iloista vappua ja aurinkoista kesää!